Jan-Christian Lupander 
oli lapsena Mätäsvaarassa

Olen syntynyt 1937. Asuin Mätäsvaarassa vuosina 1940 - 1947, lukuunottamatta jaksoa juhannuksesta 1944 loppukesään -45 , jonka vietin sotalapsena Ruotsissa. Isäni oli Kurt Lupander, kaivoksen johtaja. Pääsin jo pikkupoikana seuraamaan kaivoksen kehitystä ja sitten vielä kuusikymmentäluvulla aikuisena keskustelemaan isäni kanssa menneistä ajoista. Isälleni Mätäsvaaran kaivos oli monella tavalla hänen elämänsä kohokohta, tulihan hän vain 31-vuotiaana sekä kaivoksen johtajaksi että koko korpiyhteiskunnan nokkamieheksi. Minulle taas tämä pohjoiskarjalainen kaivosyhdyskunta oli koko nuoruuteni maailma!

Jan-Christian sattui asumaan samassa talossa kuin sivustotekijä Juha Tolvasen perhe, vuosikymmeniä aiemmin!

Isäni siirtyi 30-luvun lopulla Oy Vuoksenniska Ab:n palvelukseen, tehtävänä selvittää molybdeeniesiintymät Mätäsvaarassa. Yhtiön omistaja ja yksinhaltija, vuorineuvos Bernt Grönblom, oli oivaltanut että silloisessa maailmanlaajuisessa jälleenvarusteluhuumassa molybdeeni, "lentoteräsaine" oli hyvin kaupaksi menevää, kysyntä lähes rajaton. Tämä selittänee ne laajat investoinnit jotka hän oli valmis tekemään kaivokseen, kunhan malmivarat oli ensin todettu riittäviksi.


Jan-Christian Lupanderin isä, Fil.maisteri Kurt Lupander, kaivoksen johtaja

Voimalaitos  Yksi ongelma oli sähkövoiman saanti, joka johti oman voimalan rakentamiseen. Tämä oli tosi riippakivi kaivoksen kannattavuudelle. Kivihiilen kuljettaminen läpi Suomen oli kallista jo 30-luvulla. Polttopuiden hankkiminen 40-luvulla työllisti yli 200 työntekijää ja piti yrityksen kuusi kuorma-autoa jatkuvassa kuluttavassa käytössä. Sodan jälkeen odotettiin Imatran voiman sähkölinjaa kuin auringon nousua mutta linjaa ei tullut, prioriteetit olivat muualla. Vaihtaminen öljylämmitykseen -45 oli ainoa selviämisen mahdollisuus. Työvoimakustannuksien nousu teki puun käytön mahdottomaksi.

Yhtiön maatila Tämä oli rakennettu entisen ratavartiotalon ympärille, talo kun oli jäänyt yhtiön alueelle kun junarata siirrettiin pari sataa metriä idemmäksi.  Pätkä vanhasta radasta muodosti sitten ”tehdasradan”, mitään muuta paitsi lastauslaituria ei koskaan rakennettu. Maatilaa, jossa oli lehmiä, lampaita ja kanoja, hoiti kannakselta evakkoon joutunut pariskunta, Antti ja Maija Skyttä. Isäni oli nuoruudessaan tutustunut heihin kun isoisäni 20-luvulla asui Terijoella. Syksyllä -40 isäni otti yhteyttä heihin ja tarjosi paikan kaivoksen tilanhoitajana.  Sodanaikaisen säännöstelyn aikana suurin osa tilan tuotteista tietysti meni kansantalousjärjestölle jaettaviksi mutta eiköhän sekin parantanut korpiyhteiskunnan ruokatilannetta!  Syy että tarjous Skytän pariskunnalle annettiin vasta syksyllä, eikä heti keväällä evakon yhteydessä, oli että koko kevään ja kesän isäni oli taistellut hengestään vatsaongelmien kanssa. Kesällä Uppsalassa suoritetun leikkauksen jälkeen hän palasi töihin vasta loppusyksyllä 1940 mutta samat ongelmat vaivasivat hänet koko loppuelämän aikana, uusi leikkaus tehtiin 1956, mutta samat vaivat olivat osasyynä hänen ennenaikaiseen kuolemaansa 1969.

Forsstömin louhos  Paikkaan liittyy muuten kaksi dramaattista tapahtumaa: Kerran kun lataaja ja apumies käveli louhokseen päin solassa toisena kulkeva näki savua nousevan edessä kulkevan miehen olkarepusta. Koska reppu oli dynamiittia, nalleja ja sytytyslankaa täynnä,  leikki oli lievästi sanottuna kaukana. Toisena kulkeva mies kuitenkin kylmäverisesti juoksi kaverinsa luo, kiskasi repun hänen olaltaan ja heitti sen solan reunalle niin pitkälle kun jaksoi. Siellä se sitten räjähti. Taisi olla sekunneista kysymys, ettei olisi tullut kaksi kuollutta miestä. Toinen tapahtuma sattui (-42?) kun alettiin rakentamaan yhdistävää tietä radan yli louhoksesta rikastamoalueelle. (Tietä ei koskaan saatu valmiiksi, ei ainakaan kaivostoiminnan aikana.) Yhtiön auto oli juuri ollut tyhjentämässä hiekkakuormansa radan pohjoispuolelle kun juna Nurmeksesta lähestyi. Häkäkaasukäyttöinen auto ei suostunut käynnistymään. Viime tingassa kuljettaja sitten hyppäsi autostaan ja pääsi pois alta, kun juna teki romukasan autosta. (Yhtiön Ford kuormuri No 7, pikkupojan muistiin kyllä jää tällaiset tärkeät asiat!)

Pielisen ja Konnanlammen väliin oli rakennettu samanlainen iso puuputki kuin Konnanlammesta kaivosalueelle. Tämä varatoimenpiteenä, jos vesipinta laskisi liikaa Konnanlammessa. (Uskon että varajärjestelmää ei koskaan jouduttu käyttämään.) Konnanlammen rannalla, siellä olevan pumppuaseman vieressä, oli yhteiskunnan uimaranta. Sinne oli viety jätekasoilta harmaata hiekkaa "hiekkarannaksi" ja rakennettu viereen sopiva laituri mistä pääsi sukeltamaan. Täällä kävinkin sitten uimakoulua 1947 ja uin ensimmäiset metrini.

Koulu Varsinainen koulurakennus sijaitsi Viekin-tien pohjoispuolella, pari sataa metriä ennen sen ensimmäistä jyrkkää alamäkeä (Viekiin päin). Se oli tarkoitukseen pystytetty puuparakki, väritykseltään aika erikoinen, nimittäin vihreä ja keltainen, "kanamunia ja pinaattia" äitini sanoi. Tilat olivat kuitenkin liian ahtaat ja koulutoimintaa harjoitettin väliaikaisesti ainakin kahdessa muussa talossa, maantie-rautatieristeyksen vieressä olevassa "Seuratalossa" ja välittömästi voimalaitoksen pohjoispuolella olevassa talossa, jonka alkuperäistä tarkoitusta en tiedä. Koulunkäynti oli myös jaettu aamu- ja iltapäivävuoroihin. Opettajia oli ainakin kaksi ja ymmärtääkseni hyvin ammattinsa osaavia. Ei varmaankaan aina ollut helppoa vetää kahden luokan opetusta samanaikaisesti samassa huoneessa, ja vielä kahdessa vuorossa peräkkäin.

Mätäsvaara ja sota  Lentotoiminta ei koskaan ollut kovin vilkasta, muistan nähneeni lentokoneen Mätäsvaaran yllä vain 2-3 kertaa koko sodan aikana. Sota kosketti muutenkin Mätäsvaaraa paikkakuntana aika vähän. Talvisodan aikana sinne pudotettiin muutama pommi, kuopat olivat vielä 1947 näkyvissä nurmikolla noin 50 m talostamme itään. En koskaan kuullut että olisi tullut enemmän kuin nämä 2 - 3 pommia. Jatkosodan aikana Mätäsvaaraa ei pommitettu. Kerran kuulemma venäläinen pommikonemuodostelma oli matkalla suoraan Mätäsvaaraan päin mutta se käännytettiin tai ammuttiin alas ennenkuin se oli edes lähellä. Isällä oli teoria, että kun venäläiset tiedustelukoneet lensivät rautatietä pitkin Nurmeksesta Lieksaan tai päinvastoin kaivosta etsien niin ne helposti oikaisivat lentonsa vaaran länsipuolelta ja siten eivät koskaan nähneet kaivosaluetta, rautatie kun tekee ison mutkan juuri tällä kohtaa. It-tykistö kaivosalueella (40mm Bofors) oli ensin sijoitettu aukealle pelto/puutarha-alueelle kolmannen ison talon ja kansakoulun väliin. Samalla alueella olivat myös sotavankienkin rakennukset. Myöhemmin tykit siirrettiin vaaran rinteelle, mistä niillä oli vapaa ampuma-alue yli koko kaivosalueen.

Harrastustoiminta Isäni aloitteesta yhtiö lähetti yhden kaivoksen työntekijöistä -45(?) Suomen Ilmailuliiton lennokkitoiminnan ohjaajakurssille ja tämä veti sitten lennokkirakentamisen kursseja Mätäsvaaran pojille. Kaivoksen kvartsihiekka-alue, "jätekasat" oli mitä otollisin paikka lentokokeiluille. Mätäsvaaran yli johti vielä 40-luvulla tie (=leveä polku!) ja vaaran laella oli niittyjä. 4-vuotiaana kävin usein siellä retkellä isoäitini kanssa. Vaaran huipulla juotiin sitten mehua ja nautittiin näköalasta.

Voimalan savupiippu Minulle on jäänyt se käsitys että savupiipun tiilellä oli jo ostaja, ei sitä räjäytetty spekulaatiomielessä!